Masennuksen yksi olemus on oman tahdon, halujen, tunteiden, toiveiden ja äänen tukahduttaminen. Varsinkin naisille tällainen itsetukahdutus on yhteiskunnan jossain määrin jopa kannustama itsekontrollin muoto - puhutaan kiltin tytön syndroomasta ja marttyyriäideistä. Miestenkin puolelta tukahduttajia löytyy, vaikka peräkammarin pojat ja tohvelisankarit näytetäänkin useimmiten pikemminkin koomisina kuin toivottavina tai sankarillisina elämänkohtaloina.

Itsetukahduttaminen on mekanismi, jolla pyritään tuottamaan parempi olo jollekin läheiselle tai läheisille: tehdään niin kuin sinä haluat, että sinulla on parempi olla; otetaan huomioon sinun tarpeesi ja jätetään minun tarpeeni huomiotta, jotta joku nimeämätön uhka ei toteudu. Nimeämätön uhka on voi olla esimerkiksi itseen kohdistuvan henkisen tai fyysisen väkivallan tai laiminlyönnin uhkaa, mutta se voi olla myös pelkoa yksin tai pulaan jäämisestä, rakkaudettomuudesta tai muiden inhimillisten perustarpeiden häviämisestä.

Masennuksesta toipuessa on opeteltava haluamaan, tahtomaan, toivomaan ja ääntämään, mitä minä haluan nyt, antaa itselleen ihan samanlainen lupa haluta asioita kuin muillekin ihmisille on antanut. Tässä vaiheessa voi kultaisena ohjeena pitää, "Kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi".

Valitettavasti tuota itsetukahduttamista tukenut lähipiiri harvoin suhtautuu kovinkaan positiivisesti sen oman äänen löytymiseen: päin vastoin, itsetukahdutuksesta hyötynyt lähipiiri pyrkii kaikin tavoin palauttamaan tilanteen ennalleen, palauttamaan toipujan ruotuun, "omaksi itsekseen". Oman kokemukseni mukaan saa kuulla syytöksiä itsekkyydestä ja oudoksi muuttumisesta, läheiset voivat jopa epäillä toipujan mielenterveyden pettäneen pahemman kerran.

Jos ensimmäinen askel on opetella kysymään itseltään, mitä minä haluan tässä ja nyt, mikä on hyväksi minulle, mitä minä tahdon elämältä, seuraava askel on kehittää tilannetajua. Miten voin sovittaa sen mitä minä haluan yhteen tämän tilanteen tai muiden ihmisten tahdon kanssa? Missä voin tehdä kompromissin ilman että koen menettäväni mitään todella tärkeää? Mistä minun ei tule missään nimessä luopua? Onko olemassa minulle parempaa, toteuttamiskelpoista ratkaisua?

Kolmas askel näyttää olevan sitten tässä ja nyt -halujen sovittaminen yhteen pidempiaikaisten tavoitteiden kanssa. Miten se, mitä haluan nyt, sopii yhteen tämän viikon tai kuukauden tai vuoden tavoitteideni kanssa?  Tuleeko minun  tällä  hetkellä seurata tämänhetkistä haluani, jotta saavutan pidempiaikaisen tavoitteen, vai voinko olla seuraamatta tämänhetkistä tahtoani ja silti (tai siitä huolimatta) edistää pidempiaikaista tavoitetta?

Ensimmäisen vaiheen selvittämiseen meni itseltäni puoli vuotta, toisen vaiheen selvittämiseen vuosi. Uuden vuoden lupaukseni on päästä selville siitä, mitä kolmannen vaiheen jälkeen löytyy.