"Onko yhtään hyvää muistoa lapsuudesta," kysyi terapeutti. "On," vastasin. "Onko yhtään hyvää muistoa lapsuudesta, jossa vanhempasi tai jompi kumpi vanhemmista on mukana?," jatkoi terapeutti. "Ei ole." "No se on kyllä hyvin surullista, en yhtään ihmettele, että olet surullinen."

Terapeutti jäi lomalle ja minä taidan yrittää opetella elämään suruprosessin ohella ja muidenkin ikävien ja kivojen tunteiden kanssa. Yritin ehdottaa terapeutille, että pääsisin eroon surusta jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni, kirjoittaisin itselleni iloisen elämäkerran, lopettaisin menneiden jauhamisen ja keskittyisin tähän päivään. Terapeutti totesi, että teoriassa aivan nerokas idea, mutta en varmaan kuvittele sen toimivan käytännössä. No en. Mutta on epistä, että surua ei saanut käydä läpi silloin kun ensi kerran suruttutti ja nyt se on kasvanut sellaisiin mittoihin, että suremiseen menee paljon aikaa ja energiaa.

Onneksi on kesä ja muutakin puuhaa kuin surua. Ja ihmiset elämässäni ovat pääsääntöisesti kivoja ja ihania, ymmärtäväisiä ja kannustavia. Ja surua on paljon helpompi kanniskella kuin ahdistusta.