Mun ei oikeastaan pitänyt päätyä töihin kertaakaan tällä viikolla. Epäilin, etten pääsisi töihin loppuviikollakaan jo keskiviikkona, ja vielä eilen illalla olin tasan varma siitä, että tästä tulee nollaviikko.

Aamulla heräsin puoli kymmeneltä - en ikinä lähde töihin, jos en ole ensimmäinen tai ainakin lähes ensimmäinen toimistolla. Kävin suihkussa ja lähdin töihin, vaikka se tuntui omituiselta ja hermostuttavalta. Töissä siivosin työnurkkani, vein kirjoja kirjastoon ja olin muutenkin seesteisellä puuhaamistuulella. Juttelin ihmisten kanssa ja join teetä.

Ehkä tuo pakottautuminen ei vaan toimi minulle, en tiedä. Paras huomio oli kuitenkin, että ei varsin haittaa työelämää se, että ei ole ensimmäinen ihminen toimistolla. Voin hyvin olla viimeinen ja siitä ei kukaan ole vihainen.

Ehkä tässä on yksi tapa päästä tuosta aamuahdistuksesta eroon. Huomata, että ei ole pakko toimia tietyn kaavan mukaan. Ihan sama mihin aikaan päivästä sinne töihin pyörähtää, kunhan jotain pyörähtämistä tapahtuu. Se on hyväksi omalle sielulle.

Kun nyt uskaltaisin alkaa laajentamaan omia rajojani tekemällä muitakin epänormaaleja asioita, joko suunnitellusti tai puolihuolimattomasti, niin kuin tänään.