Heräsin aamulla 4.30 ja yritin puolisen tuntia saada unta, pakottaa itseni nukahtamaan, maanitella itseni nukahtamaan samalla kun stressasin siitä, kun ei nukuta kun on stressiä. Sitten nousin ylös, söin pienen aamupalan ja aloin puuhastelemaan työhommia. Tunnin päästä alkoi väsyttää ja palasin sänkyyn. Nukahdin.

Ja plingplong, tässä tuli sitten rikottua ainakin kolmea sääntöä. 1) Yö on nukkumista varten, 2) yöllä ei saa syödä, 3) heräämisen jälkeen ei ole mitään syytä mennä takaisin nukkumaan. Herätyskelloon herättyäni olikin sitten valtavan haltioissani omasta anarkiastani.

En tiedä missä vaiheessa elämässä on tullut mukaan kuvioihin sellainen yletön sääntöuskovaisuus, mutta oletan, että joskus lapsena, lapsen elämä kun oli kieltoja, komentoja ja sääntöjä täynnä. Meillä saattoi olla vielä niinkin, että siinä missä kiellot, komennot ja säännöt artikuloitiin välittömästi ja äänekkäästi, lupia ei oikeastaan koskaan. Eli oli ikäänkuin lupa tehdä kaikkea, mille ei napsahtanut kieltoa tai sääntöä sanktioiden siivittämänä heti tekemisen ohessa tai sen jälkeen. Lakkasin kysymästä "Voinko?" tai "Saanko?" varsin pienenä,  ellei ollut sitten kyse kavereiden luokse lähtemisestä, suurin piirtein tokaluokalla. Olisiko siihen mennessä sitten säännöt tulleet jo selviksi? Muistan kuitenkin monesti pähkäilleeni itsekseni voiko tai saako jotain tehdä, mutta yleensä lopputulemana oli, että ei voi tai ei saa. Mahdollisesti myös, että ei kannata.

Toisaalta suuri osa niistä säännöistä on keskenään ristiriitaisia tai toisensa kumoavia, koska ne ovat mahdottomia toteuttaa. Esimerkiksi "pitäisi osata jo, ilman mitään yrittämisiä tai harjoittelemisia", mutta sitten kuitenkin "vain niska limassa raataminen on arvokasta ja kunnioitettavaa". Tai "töitä pitää tehdä vähintään 10 tuntia päivässä", "vain kotiruoka on oikeaa ruokaa", "liikuntaa pitää harrastaa pari tuntia päivässä" ja "nukkua pitää ainakin 8 tuntia yössä". Tai "pitää aina olla saatavilla kun toiset tarvitsevat apua", "elämässä pitää olla päivittäin ne tietyt rutiinit, koska muuten ollaan hunningolla" ja "itse ei pidä tarvita tai haluta mitään". Kaikki säännöt ovat tietysti niitä kaikkein tärkeimpiä toteuttaa, koska ei kai niitä olisi, jos ne eivät olisi hyvin olennaisia. Ja jos ei pysty elämään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä on sitten huono, laiska, tyhmä ja ennen kaikkea paha ihminen, jolla ei ole arvoa.

Ja sääntöjä on varmaankin elämän varrella vain kertynyt lisää. Sääntöorientoituneena ihmisenä sitä nimittäin lukee kaikki ohjeet, suositukset, vinkit, toimintamallit jne. sääntöinä, jotka on toteutettava, tai muuten. Ehkä juuri tämän takia itseapukirjallisuuden lukeminen on ollut pääasiassa raskasta tai lamauttavaa. Ja luultavasti juuri tämän takia terapiassa käydessä on ollut niin ajoittain niin omituista käydä: yksi säännöistä kun nimittäin on ollut, että muita ei saa huolestuttaa ja muiden ihmisten mieltä ei saa pahoittaa omilla jutuillaan. Ja erityisesti tämän takia se oma masentumisen muotoni pelkistyy sanaan EI!, lamautumiseen ja elämänpiirin pienenemiseen äärimmäisen pieneksi karsinaksi.

Ja mitenkä sitä sitten käy tätä vastaan taistelemaan? Tekemällä vaan asioita, joita haluaa, silloin kun haluaa. Vastaamalla omiin tarpeisiinsa. Vaikka säännöt sanoisivat mitä tahansa. Yksinkertaisen kaunis toimintamalli, joka on ehkä pelottavinta ikinä, vaikka sitä on nyt tullut harjoiteltua jo pidempään. Mitä jos haluankin tehdä typeryyksiä tai pahaa tai huonoja asioita? Säännöthän ovat olemassa nimenomaan minun ja maailman suojelemiseksi itseltäni. Tässä ei auta kuin jaksaa muistuttaa itselleen, että olen tehnyt ihan hyviä ja fiksuja valintoja silloinkin, kun olen tehnyt ihan mitä huvittaa säännöistä piittaamatta. Se, ettei ole sääntöjen orja ja uhri ei suinkaan käytännössä näytä tarkoittavan sitä, että tekisi kauheuksia ja pahuuksia päivät pääksytysten ainakaan näin aikuisena. Suojamekanismi on jossain minussa itsessäni haluamisen ja toteuttamisen välissä, ei suinkaan sääntöjärjestelmässä ja uusien sääntöjen omaksumisessa.

Voin luottaa siihen, että muistan laittaa ulko-oven lukkoon. Ja siihen, että yritän käyttäytyä ihmisiksi, vaikka olisin vihainen. Ja siihen, että oon ihan kohtuudella ok, vaikka välillä menee paremmin ja välillä ei. Se on elämää se.