Torstaina kävin töissä, oli ihan mahtava päivä. Perjantaina jäin sitten kuitenkin kotiin.

Jotenkin on vaikea saada kiinni siitä mitä tapahtuu, kun herään ja sitten yhtäkkiä päähän tulee ajatus, "en mene töihin tänään". Olen nyt tarkkaillut tilannetta, ja useina päivinä ei edes ole kyse siitä, että kokisin fyysistä pahaa oloa, tai psyykkistä. Jotenkin olen suoraa päätä menossa heräämisestä tilanteeseen, jossa otan harteilleni kotiinjäännin pahan olon,  ja se ikäänkuin ratkaisee tilanteen. Joten jään kotiin.

Tämä kotiinjäännin paha olo (häpeä, syyllisyys) on sen päivän pahan olon lähde. Se on ilmeisesti helpompi kestää kuin töissäkäynnin aiheuttamat positiiviset tunteet, ja monin verroin helpompi kestää kuin töissäkäynnin mahdollisesti ja realistisesti arvioituna hyvin harvoin aiheuttamat syyllisyyden ja häpeän tunteet.  Kotona ollessa työtilan ajattelu saa aikaan takaumia syyllisyyden ja häpeän tunteista, joita en koe työtilassa ollessani, mutta joita olen kokenut työtilassa ollessani ehkä kerran tai kaksi. 

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että tuttu paha olo on helpompi kestää kuin mahdollisesti tapahtuva tuntematon paha olo - itse asiassa se on varmaan hyvin yleistä. Jotenkin on helppo selvittää tämä ongelma järjen tasolla, mutta käytännössä on hyvin vaikeaa toimia toisin kuin on tottunut toimimaan. Ehkä se johtuu siitä, että hyppään aamuisin ajatuksesta "menen töihin" ajatukseen "jään kotiin", enkä saa kiinni siitä mitä välissä tapahtuu, koska en pääse oikeasti käsiksi niihin tunteisiin ja ajatuksiin, joiden seurauksena "jään kotiin" muuttuu käytännön tekemiseksi. Kun yritän siinä tilanteessa kysyä itseltäni "miltä nyt tuntuu?", ahdistun niin kovasti, että sitten tuntuu oikeasti erittäin pahalta ja käsittämättömältä.

On ylipäänsä jokseenkin vaikeaa tällä hetkellä: roikun sellaisessa heilurissa, jonka toisessa päässä olen varma siitä, että tunteita pitää tuntea ja analysoida, ja että tunteminen on tapa päästä eteenpäin vaikeissa tilanteissa. Ja toisessa päässä heiluria olen varma siitä, että ylianalysoin, ja että tunteille ei pitäisi antaa niin suurta merkitystä, ja niiden analyysille niin paljon aikaa, että se häiritsee jokapäiväistä elämistä ja tekemistä. Ja mitään välitilannetta, jossa voisin tuntea tunteita ja analysoida niitä, mutta kuitenkin pistää analyysin ja tuntemisen vähän sivummalle tehdäkseni sillä hetkellä jotain muuta ja palatakseni sitten asiaan paremmalla ajalla ei ole.

Näen tässäkin putkiajattelua: asiat pitää suorittaa loppuun saakka heti ja nyt tai on huono ja pitää tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Jos ei suorita, pitää tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Jos suorittaa, pitää tuntea syyllisyyttä ja häpeää siitä, ettei suorittanut jotain muuta.

Miksi ihmeessä en pääse eroon tuon syyllisyyden ja häpeän suorittamisesta vaikka tiedän etteivät ne tee elämässäni mitään positiivista?