Morbidi aihe päivän tunnelmissa.

Kauhajoen surullisten tapahtumien jälkeen rupesi taas ajatuttamaan oma teini-ikä. Siinä 13 ja 14 välillä yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tarkoituksena oli jättää mahdollisimman sievä ruumis mahdollisimman kätevään paikkaan. Ettei kellekään tulisi ylimääräistä surua ja vaivaa ja ettei tarvitsisi sukulaisille selitellä. Voisi vaikka valehdella, että sairauteen. Eli keinoina siis muovipussi tai tislattu vesi. Helposti saatavilla, tehokkaita oikein käytettynä, voi vielä perua jos alkaakin tuntua siltä, että kuoleminen on heikoille luovuttajille ja ehkä voisi katsella vielä huomiseen. Aina alkoi.

Lisäksi elin siihen päälle aika normaalia, joskin aika hiljaista ja rauhallista teini-ikää. Äidilleni tuli suurena järkytyksenä parisen vuotta sitten, kun kerroin että olen yrittänyt itsemurhaa nuorena. "Mutta et sä koskaan sanonut!" Niinpä.Olisiko kukaan ehtinyt tai jaksanut tai halunnut kuunnella? Meillähän pidettiin ohjenuorana sitä, että ei itketä, kun ei se mitään auta. 

Ilmeisesti itsemurha-ajatuksissaan ainakin teini-ikäiset useimmiten jättäisivät mieluiten mahdollisimman paljon sotkua, että jäljellejääneet tuntisivat mahdollisimman paljon katumusta ja surua. Ainakin minun edelleen eläväisessä tuttavapiirissäni. Itsemurha on ikäänkuin kosto maailmalle, eikä lopullinen väsyminen. Näissä koulumurhissa nimenomaan näyttää olleen jonkinlaisena motiivina kosto, eikä suinkaan pelkästään oma paha olo ja nimen saaminen nykymediaan ja historiankirjoihin. Tekijä ikäänkuin  läsäyttää tai julkistaa oman pahan olonsa lähipiirin lisäksi koko maan tai maailman tietoisuuteen.

Tuon julkistamishalun tunnistan itsessäni edelleen, vaikka se oli paljon voimakkaampi siinä vaiheessa kun tajusin, että minun ei mitään salaisuuksia tarvitse pitää, vaikka perhe niin haluaa. Ja että minulla on asiasta paha olo, eikä mielikuvituksen laukkaamisen vuoksi. Ja että minulla saa ylipäänsä olla paha olo, ja että minä ansaitsen nyt apua, koska olen ihminen siinä missä muutkin, enkä pärjää itsekseni. Miten vapauttavaa se onkaan, kun voi sanoa, että on paha olla, tarviin nyt halin. Tai että itkettää, jaksatko kuunnella hetken. Ja miten surullista on, että sellaisen sanomisen oppi vasta aikuisena, ja että sellaiselle sanomiselle oli tilaa vasta aikuisena, omassa toveripiirissä ja itseperustetussa perheessä. Ja miten surullista on, ettei lapsuudenperheeni ollut mitenkään ainutkertaisen huono, vaan sellainen aika tavallinen.

Toivottavasti edes joistakin vanhempiensa virheistä voi ottaa opikseen.