Morbidi aihe päivän tunnelmissa.
Kauhajoen surullisten
tapahtumien jälkeen rupesi taas ajatuttamaan oma teini-ikä. Siinä 13 ja
14 välillä yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tarkoituksena oli
jättää mahdollisimman sievä ruumis mahdollisimman kätevään paikkaan.
Ettei kellekään tulisi ylimääräistä surua ja vaivaa ja ettei tarvitsisi
sukulaisille selitellä. Voisi vaikka valehdella, että sairauteen. Eli
keinoina siis muovipussi tai tislattu vesi. Helposti saatavilla,
tehokkaita oikein käytettynä, voi vielä perua jos alkaakin tuntua
siltä, että kuoleminen on heikoille luovuttajille ja ehkä voisi
katsella vielä huomiseen. Aina alkoi.
Lisäksi elin siihen päälle aika normaalia, joskin aika hiljaista ja
rauhallista teini-ikää. Äidilleni tuli suurena järkytyksenä parisen
vuotta sitten, kun kerroin että olen yrittänyt itsemurhaa nuorena.
"Mutta et sä koskaan sanonut!" Niinpä.Olisiko kukaan ehtinyt tai
jaksanut tai halunnut kuunnella? Meillähän pidettiin ohjenuorana sitä,
että ei itketä, kun ei se mitään auta.
Ilmeisesti
itsemurha-ajatuksissaan ainakin teini-ikäiset useimmiten jättäisivät
mieluiten mahdollisimman paljon sotkua, että jäljellejääneet tuntisivat
mahdollisimman paljon katumusta ja surua. Ainakin minun edelleen
eläväisessä tuttavapiirissäni. Itsemurha on ikäänkuin kosto maailmalle,
eikä lopullinen väsyminen. Näissä koulumurhissa nimenomaan näyttää
olleen jonkinlaisena motiivina kosto, eikä suinkaan pelkästään oma paha
olo ja nimen saaminen nykymediaan ja historiankirjoihin. Tekijä
ikäänkuin läsäyttää tai julkistaa oman pahan olonsa lähipiirin
lisäksi koko maan tai maailman tietoisuuteen.
Tuon
julkistamishalun tunnistan itsessäni edelleen, vaikka se oli paljon
voimakkaampi siinä vaiheessa kun tajusin, että minun ei mitään
salaisuuksia tarvitse pitää, vaikka perhe niin haluaa. Ja että minulla
on asiasta paha olo, eikä mielikuvituksen laukkaamisen vuoksi. Ja että
minulla saa ylipäänsä olla paha olo, ja että minä ansaitsen nyt apua,
koska olen ihminen siinä missä muutkin, enkä pärjää itsekseni. Miten
vapauttavaa se onkaan, kun voi sanoa, että on paha olla, tarviin nyt
halin. Tai että itkettää, jaksatko kuunnella hetken. Ja miten
surullista on, että sellaisen sanomisen oppi vasta aikuisena, ja että
sellaiselle sanomiselle oli tilaa vasta aikuisena, omassa
toveripiirissä ja itseperustetussa perheessä. Ja miten surullista on,
ettei lapsuudenperheeni ollut mitenkään ainutkertaisen huono, vaan
sellainen aika tavallinen.
Toivottavasti edes joistakin vanhempiensa virheistä voi ottaa opikseen.
tiistai, 23. syyskuu 2008
Kommentit