Mietin tässä yksi päivä jatkuvaan väsymykseen turhautuneena aikaa, jolloin meni todella huonosti.

Olin käynyt viikottaisessa terapiassa muutaman kuukauden ajan. Äiti soitti yhtenä perjantaina. En olisi jaksanut juuri silloin puhua, mutten vielä silloin oikein osannut olla vastaamattakaan. En halunnut tuottaa äidille pahaa mieltä ja huolta.

Jotenkin siinä laukesi sellainen sisäinen jännitys ja kertailin itkien lapsuusmuistoja. Äitini vastineet olivat, että "sinä et kuule tiedä mitään, sinulla oli kuule niin hyvä lapsuus", "ei vanhempia voi kaikesta syyttää", "sinua ei sentään koskaan lyöty" ja sokerina pohjalla "ei tapahtunut, ei koskaan ollut mitään sellaista". Välillä sanoin, että lopetan puhelun koska pitää käydä oksentamassa. Ja oksensin ja itkin. Ja äiti soitti kaksi kertaa uudelleen samalla meiningillä. Lopulta lähetin sille meilin, että lakkaa soittamasta. Ja soitin pikkuveljelle, jonka kanssa jutellessa kävi ilmi, että kyllä tapahtui, eikä ollut hyvä lapsuus nimenomaan vanhempien käytöksen takia.

Vietin koko viikonlopun oksennellen ja itkien, mutta mieli ihan ulkopuolella. Katselin itseäni ikäänkuin ulkoapäin, että tuossa se nyt itkee, voivoi. Pitäiskö se laittaa nukkumaan tai jotain? Pelkäsin, että se oli vihdoin tullut hulluksi. Pitäisikö se vaan päästää kärsimyksistään? Meilasin terapeutille, että nyt on tosi huono, nyt en vaan jaksa enää. Maanantaina vein ruumiini terapeutille ihan muissa maailmoissa, ja pääsin suoraan päivystykseen. Psykiatri diagnosoi dissosiaation ja kertoi, etten ole hullu, olen vaan ulkoistanut itseni itseltäni väliaikaisesti. Pääsin lääkkeiden kanssa kotiin, kun vakuutin, että osastolle jääminen pelottaa enemmän kuin yöpyminen kotona, koska minua ahdistaa olla ihmiselle vaivaksi, että en aio tappaa itseäni, otan lääkkeeni, ja tulen heti takaisin, jos tuntuu, etten jaksa.

Pari viikkoa kuljin ihan horroksessa, jonka aikana palailin nahkoihini terapia- ja psykiatrikäyntien ajaksi. Koin syyllisyyttä ja häpeää ihan kaikesta, pääasiassa siitä, että olin vaivaksi muille ihmisille, enkä tehnyt hommiani. Sen jälkeen aloin palautua itseeni, ja hommien suorittaminen jäi toissijaiseksi.

Tuosta kaikesta on pian kolme vuotta. Olen unohtanut iso osan tapahtumista ja sanomisista, mutta muistan edelleen, miltä tuntui. Se on kummallista. Lapsuudenajan tapahtumista voin muistaa hyvin tarkkaan kuka sanoi ja mitä teki, mutta ne muistot eivät jotenkin kosketa enää lainkaan. Syyllisyyden ja häpeän tunteita tunnen edelleen joskus, mutta laimeina. En käsitä enää, miten ne saattoivat joskus olla päällimmäisiä, lähes ainoita tunteita.

Tällä hetkellä olen pääasiassa tyytyväinen, mutta käyn monia tunteita läpi päivittäin. Se ei tunnu enää kummalliselta, vaan normaalilta. Vähänkö outoa.