On torstai, ja olen jo 4/5. Viikonloppuna olisi luvassa aurinkopäivä rannalla, ehkä sen mielikuvan voimin jaksaa vielä tämän ja huomisen pönkiä, vaikka juuri nyt kyllä väsyttää ja hatuttaa.

Eilen tuli ensimmäinen iso takapakki pitkään aikaan. Kävin professionaalissa sosiaalisessa keskutelutilaisuudessa, mikä oli hauskaa juuri niin kauan, kunnes erehdyin ilmaisemaan professionaalista kritiikkiä. Ja siihen tarttui keski-ikäinen mieshenkilö, joka syötti omat sanani minulle takaisin, mutta fiinimmin ilmaistuna, ja sellaisella äänensävyllä kuin pikkulapsille selitetään päivänselviä asioita.

Tyrmistyin niin kovasti, etten osannut vastata mitään takaisin. Ja loppuillan ahdistelin sitten sitä, että koko seurue varmaankin pitää mua nyt ihan idioottina, enkä sitten saanut juuri sanaa suustani. Kyseessä on mekanismi, jota olen toistanut lapsesta saakka tietynlaisten ihmisten kanssa tietynlaisissa tilanteissa: koska sinä suhtaudut alentuvasti minuun, minulle tulee paha mieli, enkä näe mitään syytä jatkaa keskustelua, koska se ei varmasti tule johtamaan mihinkään parempaan ratkaisuun. Mutta tulisihan se, vähintään pääsisin  puolustamaan itseäni ja sanomisiani ja parhaimmassa tapauksessa keskustelusta voisi kehittyä jotain hedelmällisempää. Nykyään ainoa asia mikä kehittyy on minun huono itsetuntoni, paha mieleni ja ajatusketju, jonka tuloksena on tapa selittää kyseinen asia mahdollisimman vedenpitävästi seuraavana päivänä.

Tästä yhtäkkisestä mykkyydestä olisi syytä päästä pikimmiten yli. Mutta miten? Keskustelun harjoittelusta olisi varmaan apua, mutta se vaatisi että on enemmän sosiaalinen, mikä puolestaan tuntuu pelottavalta. Vielä akuutimpi ongelma on se itsetunnon lasku nollalukemiin - itsetuntoni on vielä niin hauras, että se on helppo hajottaa. Pitäisi sitä vahvistaa jotenkin, kun selvästi löytyy näitä ihmisiä, jotka osaavat painaa juuri niitä oikeita romauttamisnappeja.

No ainakaan en ilman ulkopuolista "apua" näytä itse romauttelevan itseäni päivittäin enää.