Luin tällaisen artikkelin selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa. Mulle kelpaisi sellainen ihan normaali selviytyminen, jossa jokapäiväinen eläminen toimisi suht luotettavasti ja siihen vielä erikoistilanteet päälle, vaikka rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Samoin mulle kelpaisi sellainen elämä, joka ei olisi pelkkää selviytymistä, vaan selviytymisen lisäksi kaikenlaista elämistä ja puuhastelua siihen päälle.

Tuntuu tosi hurjalta, että se tuntuu saavutettavissa olevalta. Olen jossain vaiheessa huomaamattani lakannut pärjäämästä ja alkanut tehdä pieniä päivittäisiä pyristelyjä elämisen suuntaan. Eilenkin kävin museossa, vaikka olisi oikeastaan pitänyt siivota. Ja ostin villatakin ja jääkaappimagneetteja, vaikka oikeastaan ei tarvitsisi yhtään enempää muutettavaa. Mutta villatakki oli sievä ja magneetit hauskoja ja siivoilin sitten perään sen verran kuin jaksoin. Kuka nyt ei kaipaisi päällensä jotain turkoosia ja kiinalaisittain maalattuja karppeja jääkaapinoveen möllöttämään?

Vielä kun tietäisi missä se jääkaappi tulee istuskelemaan. Tosin, täytyy ylpeänä sanoa, että en ole tavanomaisen huolissani asunnonhankinnasta, vähän vaan. Olen alkanut luottaa elämään siinä määrin, että "kaikki järjestyy kyllä" kuulostaa lämpimältä, lohdulliselta ja todelta, sen sijaan että se kuulostaisi naiivilta, kliseiseltä ja valheelta. Siinä on jonkin verran luottamusta omiin järjestelykykyihin, jonkin verran luottamusta lähipiirin apuun ja jonkin verran luottamusta karmaan. Mihinkään ei tarvitse luottaa sokeasti, täydelleen tai ehdoitta,  mutta  kun voi vähän  vetää ympärilleen luottamuksen tilkkutäkkiä, on paljon lämpimämpi olla. Ja silloin on ainakin voimia toimia itse.