Nyt kun ollaan taas siinä kunnossa, että normaalielämään palailu on mahdollista,  se on ihan todella epäreilun vaikeaa.  Tuntuu, että joka ikinen kerta, kun joku asia elämässä tiputtaa minut uudelta polulta sivuun, sinne polulle rämpiminen ihan yli-inhimillisen vaikeaa.

Joka hemmetin kerta. Vaikka kuinka tiedän, mikä ei toimi käytännössä, palaan niihin vanhoihin strategioihin ja tunteisiin siitä, mikä on oikein. Jossain sisällä palaa pienellä sammumattomalla liekillä se lyhty, joka ohjaa tutulle ja tallatulle tielle. Ei auta se, että tiedän jonkun muun meiningin toimivan paremmin ja tuntuvan elävässä elämässä paremmalta, vaan testaan aina ensimmäisenä, josko sittenkin, ja eikö kuitenkin olisi parempi palata vanhaan. Tiedän, ettei se toimi, mutta selkäydin edellä mennään jonkin kauan sitten turhaksi todetun toivon perässä siitä, että tuttu ei voi olla väärin ja turvallisen täytyy olla oikea tapa.

Olen NIIN turhautunut. Ja vaikka tuntuu kuinka siltä (taas), että terapia on ajanhukkaa, mitä se ei siis missään nimessä koskaan ollut, yritän keksiä tavan päästä jonkun elävän asiantuntijan avulla yli sen saman vanhan toistamisesta. Psykoterapia tuskin toimii tähän, vaan tarvitaan jotain muuta, EMD:tä tai kognitiivista lyhytterapiaa tai jotain, mistä saa käytännön vinkkejä käytännön elämän hallintaan. Itsensä ylittämisen kokemuksia tarvitsen myös itsevarmuuden kehittämiseksi, mutta näitä pystyn järjestämään itse itselleni sekä työ- että vapaa-ajalla. Käytännön arkipäiväisten tilanteiten hallintavinkkejä ja -tekniikoita tarvitsen siksi, että nimenomaan jokapäiväisissä tilanteissa on helppoa valita se tuttu ja turvallinen, vaikka tiedän, että pitäisi taistella itsensä sinne uudelle polulle. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutten tiedä miten: en tiedä mikä toimisi minulle, eivätkä ne tekniikat, mistä tiedän, tunnu nyt sopivan minulle. Tuntuu, että minun mielikuvitukseni ulkorajat on nyt koluttu ja on aika pyytää apua.

Avun saamista odotellessa kuuden kohdan suunnitelma, jota aion toteuttaa tästä päivästä lähtien päivittäin:

1. Terveellinen ruoka, säännölliset ruoka-ajat ruokaherätyskellon avulla.

2. Päivittäinen liikunta, 20 min. päivässä riittää, ulkoliikunta mielellään päivänvalossa.

3. Yöuni: yö on nukkumista varten.

4. Tasainen työskentelyrytmi, säännölliset työajat työherätyskellon avulla.

5. Työ- ja vapaa-ajan erottaminen: joka päivä aikaa, jolloin tehdään töitä, joka päivää aikaa, jolloin töitä ei ajatella.

6. Toistetaan 1-5 päivittäin.

 

Suunnitelman toteuttaminen pelottaa niin paljon, että itkettää. Sisällä joku sanoo, että olen hyvä suunnittelemaan, mutta huono toteuttamaan. Koska pelkään toteuttamista ja pelkään niitä tunteita, jotka tulevat, kun asiat eivät onnistukaan suunnitelman mukaan. Viha, häpeä, syyllisyys, ahdistus, arvottomuus, musta-ei-tule-ikinä-mitään, lohduttomuus, voimattomuus.

Häpeän sitä, että asiat eivät sujukaan luonnostaan niin kuin pitäisi, ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa jo, niin kuin kaikki muut. Ja nämä tunteet vetävät sitten suoraan vihaan, vihaan sitä etten jo lapsena oppinut olemaan oikein, niin kuin kaikki muut. Mikä vetää suoraan siihen, että alkaa ahdistamaan ja alan tekemään asioita niiden asioiden sijasta, joita pitäisi tehdä: nykyään alan rauhoittelemaan itseäni, lohduttamaan itseäni, mikä on enemmän oikein kuin itseni potkiminen ja sättiminen, mutta ei auta minua tekemään niin kuin haluaisin tehdä, sitä mitä haluaisin tehdä ja jota oma pelolle antautumiseni tavalla tai toisella estää minua tekemästä. Ja tähän vaiheeseen tarvitaan sitä ulkopuolista apuvipua, ettei lohduttelun jälkeen jää noita loppuja pelkoon liittyviä tuntemuksia, arvottomuutta, lohduttomuutta, voimattomuutta ja lopullisuutta.

Tiedän, että tämä taas kääntyy parempaan suuntaan nyt kun on analysoitu ja tunnustettu tilanteen realiteetit. Mutta miten hypätään analyysista ja tunnustamisesta toteuttamiseen? Nyt.