Tällä(kin) kertaa dedis varmaan viuhahtaa sormien lävitse. Edellinen, itseasetettu, meni jo. Kurjuus!

Oon kuitenkin tehnyt joka päivä tällä viikolla jotain kivaa, ja jotain työjuttua, niin että hyvä minä.

Ja teen yhä enemmän tarpeelliseksi kokemiani asioita sillä hetkellä kuin koen ne tarpeelliseksi, enkä anna ahdistuksen siirtää niitä eteenpäin, johonkin maagiseen oikeaan tai täydelliseen hetkeen. Oikea hetki on juuri nyt, ellei juuri nyt ole tapahtumassa jotain, mitä ei voi siirtää tuonnemmaksi. Ei ole myöskään mitään oikeaa tai täydellistä järjestystä, missä asioita suoritetaan tai mitään oikeaa tai täydellistä tapaa suorittaa.

Joku minussa yrittää kyllä edelleen ajatella että "Onko fiksua?". Pistän parhaani mukaan hanttiin vastaaamalla, että "On." tai "Miksi ei?". "Onko fiksua?" on väärä kysymys, se yrittää raapia esille henkilökohtaista vajauttani, tyhmyyttäni ja naurettavuuttani. Oikeampi kysymys on "Mitä tehdään?"

Pohdin edellisyönä pelkojani. Lähes kaikki liittyvät jotenkin aikaisemmassa postauksessa esille tulleisiin repliikkeihin. Ensiksikin olen sisäistänyt ne: pelkään että ihmiset pitävät minua laiskana, tyhmänä ja naurettavana hulluna, koska minulle oma käytökseni ja olemiseni ylipäänsä näyttää selkärangasta käsin katsottuna laiskan ja tyhmän naurettavan hullun touhulta. Pelkään, etten oikeasti tiedä, mitä kuvittelen tietäväni.

Toiseksi ulkoistan ne ajatukset, joita olen ajatellut noista repliikeistä ja asetan  itseni tuon ulkoistuksen kohteeksi: ajatukseni ovatkin tyhmiä, mutta olen liian huono tajutakseni tätä. Pelkään että joudun naurunalaiseksi, kun ihmiset oikeasti tajuavat, että en ole lainkaan niin hyvä kuin olen antanut ymmärtää olevani, tai kuinka hyvänä he minua pitävät. Pelkään tuoda ajatuksiani ja puuhastelujeni tuloksia esille, koska pelkään, että muut näkevät, miten huonoa jälkeä saan aikaan. Pelkään heittäytyä täysillä yhtään mihinkään mistä tulee minkäänlaisia käsinkosketeltavia tuloksia, jotka paljastavan todellisen asiaintilan, eli minun vajavaisuuteni. Pelkään, että ihmiset kommentoivat ajatuksiani positiivisesti lähinnä säälistä ja oikeasti ajattelevat jotain ihan muuta.

Luin viime eräästä uudenvuodenlupauksia pohdiskelleesta artikkelista  useampien psykologien käsityksiä siitä, miksi muuttuminen on niin vaikeaa ja vinkkejä siitä, miten tehdä muuttumisesta helpompaa. Psykologit nostivat esiin monia keskenään ristiriitaisiakin pointteja, mutta valkkasin niistä ne, jotka intuitiivisesti vaikuttivat minulle ja minuun itseeni sopivimmalta. Tuttua kauraa, tietysti, mutta toisto on hyvästä.

Yhden psykologin mukaan muuttumisyritykset lopahtavat ennen muutosta, koska ihmiset olettavat, että on olemassa joku maaginen hetki, jolloin he ovat valmiita muutokseen, ja jolloin muutos tulee onnistumaan. Aivot kuitenkin pyrkivät pysyttäytymään tavanomaisessa ja siksi todellisuudessa tällaista hetkeä ei ole: "ainoa asia joka vakuuttaa aivot siitä, että muuttuminen on ihan OK on nähdä muutoksen tapahtuvan". Olen itse huomannut, että on tärkeää antaa aina positiivista vastinetta itselleen, kun on tehnyt jotain toisin: siinä vaiheessa kun positiivisen vastineen antaminen käy helpoksi, aivotkin alkavat uskoa, että "tää on ihan OK".

Toisen psykologin mukaan vanhoista tavoista luopuminen ja uusien rakentaminen on tunteikas prosessi, vaikka se useimmiten aloitettiin järkisyistä. Tämä tunteen ja järjen ristiriita on otettava huomioon, ja tunteen ja järjen välillä tasapainoilu on tärkeää. "On tärkeää antaa itsensä tuntea, ja huomioida ja ymmärtää tunteensa, mutta ei järkeillä niitä". Tämä kuulostaa nerokkaalta ajatukselta, mutta en ole ihan varma ymmärränkö. Omaan tilanteeseeni soveltaen se tarkoittaa sitä, että otan vastaan tunteet silloin kun tunnen niitä ja yritän tunnistaa ne. Tämän jälkeen pitäisi keksiä, miksi tunnen mitä tunnen ja pitäisikö tunteen ohjata toimintaa. Nykyään fyysiset tunteet alkavat jo olla aika automaattiselvitteisiä, tyyliin "On nälkä, meen laittaan ruokaa", mutta kaiken vähän abstraktimman kanssa joutuu vielä taistelmaan. Ahdistus, joka voi laueta mistä vaan, ja joka on enimmäkseen sitä, että en halua tai en anna itselleni lupaa tuntea sitä mitä juuri nyt tuntisin jos en olisi ahdistunut, on se kaikkein abstraktein. Ensin pitää ensin kaivaa se tunne sieltä ahdistuksen alta ja sitten tuo tunnistus- ja toimintaprosessi siihen päälle. 

Ja ei sitten ole ajan tuhlausta!