Millä tahansa kivulla näyttäisi olevan kaksi puolta. Jos ei tunne tai tunnista (tai halua tunnistaa) kipua, sitä ei voi myöskään lievittää tai parantaa. Jos puolestaan tunnistaa vakavaksi kivuksi sellaisetkin oireet, jotka ovat hyvin lieviä kipuja, niiden lievittämiseen käyttää liian vahvaa arsenaalia. On viisautta tunnistaa kummanlainen tilanne on kyseessä, mutta tämän viisauden voi valitettavasti saavuttaa vain elämällä elämäänsä ja kipuja kohtaamalla ja parantamalla.

Pitäisi taas kiinnittää enemmän huomiota itsensä havainnointiin ja kehittää ahdistuksenhallintaa. Ajattelin yrittää jälleen laajentaa "no miksei?" -vastauksen käyttöä elämässä sellaisissa tilanteissa, joissa selkäranka tarjoaa "Ei!"-reaktiota.  Joissain tilanteissa vaan pelottaa ja ahdistaa, mutta pelko ei ole aina relevanttia, koska pelonaiheen toteutuminen on erittäin epätodennäköistä tai se on jossain kaukana tulevaisuudessa. Niinpä pelon (tai sen kieltämisen aiheuttaman ahdistuksen) voisi sanoa olevan epärelevanttia. Epärelevanttius ei tarkoita etteikö pelon tai ahdistuksen kokemus olisi hyvinkin aito siinä hetkessä kuin sitä koen, mutta sen syyt eivät ole siinä hetkessä. Syyt pelkoon ja ahdistukseen löytyvät yleensä jostain kaukaa menneisyydestä,  ja tässä hetkessä ne artikuloituvat oletuksina, jotka suurella todennäköisyydellä eivät pidä paikkaansa nyt tai tulevaisuudessa. Niinpä yritän muistaa tästä lähtien, että kun pelottaa tai ahdistaa, voisi hyväksyä että pelottaa ja ahdistaa, ja kysyä pitääkö tunteen aiheuttava oletukseni paikkansa tässä ja nyt.

Järjellä ajatellen tiedän, ettei yleensä pidä. Suurimman osan elämästäni olen tukahduttanut tunteen ja mennyt järjen mukaan. Tämä ei kuitenkaan oman kokemukseni mukaan ole ainakaan minulle paras mahdollinen tapa: se kasvattaa ahdistusta, turvattomuuden tunnetta ja katkeruutta, ja näiden tunteiden kanssa eläminen, erityisesti ahdistuksen hallinta, on osoittautunut erittäin vaikeaksi pelkästään tukahduttamalla. Tukahduttamisen lopettamisen jälkeen olen heilahtanut toiseen ääripäähän: annan periksi pelolle,  mikä sitten harmittaa jälkeenpäin kun havaitsen, että pelko oli turha tai en muista enää miltä ahdistus tuntui.

Tälläisella neuvottelevammalla tavalla voisi ehkä saada järjen ja tunne-elämän kanavoitua yhteistyöhön nykyisen eri suuntiin repivyyden sijaan siinä hetkessä kun ne ovat ristiriidassa keskenään. Nyt kun olen oppinut kuuntelemaan itseäni, että "miltä minusta tuntuu?" ja kysymään "miksi minusta tuntuu tältä?", ehkä seuraava askel eteenpäin on alkaa kysymään "onko tämä tunne relevantti tässä hetkessä?". Jos tunne ei auta minua eteenpäin tässä hetkessä, nouse tästä hetkestä tai liity tähän hetkeen, sitä ei ehkä tarvitse ottaa kauhean vakavasti tai tosissaan, niin että toimisi pelkästään tunteen mukaan. Tunteen olemassaolo täytyy toki ottaa tosissaan, mutta sille voi tehdä jotain sen sijaan että toimisi täysin sen mukaan.

Viime viikko meni 3/5, paiskin hommia aika vauhdilla sen kolme päivää viikon loppupuolella kahden lepäämispäivän jälkeen, niin että viikon keskiarvona oli sitten kuitenkin viitisen työpäivää. Jos lepää ne leponsa täysillä, jaksaa tehdä hommia täysillä. Kun vaan jaksaisin muistaa tämän useammin.