Lumisade ja räntäsade ja vesisade, tuuli ja tuiverrus. Olen aina tykännyt niistä, se voitonriemuinen tunne joka nousee siitä kun käy elementtejä ja säätä vastaan, tekee jotain odottamatonta ja uskaliasta on jotenkin osoitus omasta kaikkivoipaisuudestani. Tuntee itsensä voimakkaaksi ja saavuttaneeksi ja itsensä ylittäneeksi.

Olen näköjään vuosia sitten unohtanut, että tällainenkin tunne on olemassa. Se on pienentynyt pois tunneskaalasta pelon ja ahdistuksen alle: vaikeuksien voittamista ei varsin tapahdu, jos ylipäänsä kaikki on aina tehtävä oikein, ja jos ei tee oikein, pitää kärsiä seuraamukset. Sen sijaan, että pitäisi yrittämistä rohkeana ja nauttisi riskistä, tai ylipäänsä tekemisestä.

Olen viime vuodet (vuosikymmenet) nauttinut eniten unelmoinnista. Tai ainoastaan unelmoinnista, sillä kaikki mikä tulee unelmoinnin jälkeen on ollut liian pelottavaa ja vaatinut pakkoa tai täytyä. Viime aikoina olen kuitenkin kypsynyt siihen, että kaipaan sitä kaikkea muuta, pelkkä unelmointi on... Tylsää.

Voisin totutella rohkeuteen ja hullutuksiin ja epäonnistumisiin. Tuulta päin!