Viime viikko meni vähän aloittelumeiningeissä. Olin joltisenkin, mutten liian ahdistunut. Hoidin välttämättömimmät hommat, ja yrittelin aloitella muuta, mutten kauhean vakavissani. On vähän syyllinen olo etten yrittänyt tarpeeksi, mutta yritän olla välittämättä siitä.

Työpuuhastelun lisäksi olin omalla mittapuullani äärettömän sosiaalinen: kävin kaksi kertaa baarissa ja kerran kotibileissä. Baariin meno oli helpompaa kuin kotibileisiin: oli vielä valoisaa. Kotibileisiin jouduin menemään pimeään aikaan ennalta tuntemattomalla bussilla. Ensimmäisestä bussista myöhästyin, ja se ahdisti niin, että kävelin takaisin kotiin hengähtämään. Matkalla vielä joku törkiö kommentoi ulkonäköäni niin, että olin ihan varma etten pääsisi peloltani enää sinä iltana ulos. Onneksi vähän aikaa puhalleltuani pääsin kuitenkin.

Baarittelu oli yllättäen onnistuneempaa kuin kotibileet, jossa onnistuin mokaamaan tuntemattomien seurassa. Tuttujen seurassa ei tullut mokattua, joten tärkeimmät jutut hoidin ihan tyylikkäästi. Silti harmittaa, että edes tuntemattomilla ihmisillä oli epämukavaa seurassani. Olen vissiinkin ollut tuntemattomien ei-professionaalisten ihmisten seurassa liian vähän viime aikoina, kun small-talk vaikka horoskooppimerkeistä tai säästä ei onnistu, vaan onnistun aina vääntämään keskustelun jotenkin eettisiin tai pahimmillaan henkilökohtaisiin asioihin.

Ja siinä sitä sitten ollaan, keskustelukumppani ahdistuu ja kohtaamisesta tulee hyvin omituinen, epämukava, jähmettynyt.  Kunnes muut liukenevat paikalta. Ja minä jään ihmettelemään, että mitä juuri tapahtui, ja sen jälkeen, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä. Pitäisikö mennä pyytämään anteeksi, vaikka se olisi noloa vastapuolelle, koska siinä väittäsi, että vastapuoli jotenkin menetti kasvonsa hetki sitten? Vai pitäisikö pysytellä pois vastapuolen tieltä? Vai pitäisikö mennä juttelemaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Yleensä yritän vältellä, mutta ei sekään kauhean produktiivista ole. Tai mukavaa.

Eli small-talkia pitäisi harjoitella. Ja itsepuolustusta.